Epätoivo!

Tänään iski taas se epätoivon hetki ja huonon koiranomistajan tuntemukset. Kun kaikki vaan villihtee eikä kukaan kuuntele, ihankun kuuroille korville menis kaikki. Kun korvat katoaa ja nenä juurtuu maahan - kaikki maanpäällä kuuluva ääni häviää kun hajujen maailma vie mennessään. Miksikä ihmeen meheväksi fileepihviksi tässä pitäisi muuttua että olisin koiralle se kiinnostava ja siitä olisi kiva ottaa kontaktia ja seurata mitä se mamma nyt seuraavaksi touhuaa? Mitä tässä nyt on tehnyt taas väärin? Gaah!

Treenikentällä Mila oli taas hyvin pätevä ja nopeaoppinen neiti, joskin välillä vähän turhan innokas ruuan perään. Mutta Neela; kun se pääsi autosta, alkoi se häslääminen nenä maassa sinnetännetuonne ja vielä vähän sinne. Miulla oli Wubba, nameja ja käytin vaikka mitä äänimerkkejä, lelulla härnäämistä ja aivan varmasti viereisellä leikkikentällä olleet nuoret katto ja kuunteli, että mikä lie hullu laitoksesta karannu.. Välillä Neela kuunteli, se leikkikin. Yritin saada oikean viretilan mutta aivan turhaan. Se kyllä olisi leikkinyt mutta mikä ihme siinä on, että se nenä vaan osottaa suoraan eteenpäin?! Perusasennossa nenä on kyllä ihan oikeaan suuntaan mutta kun yrittää seuruuta, nenän suunta muuttuu suoraan ja siinä se pysyy. Silloin tällöin Neela ottaa kontaktia sekunnin tai kaksi mutta sen jälkeen rintamasuunta on taas aivan jotain muuta mitä pitäisi... Näinköhän me koskaan päästään sinne tokokokeeseen.
 

Tytöt 7.11. <3

Iso-Neiti Honkkeli, ikää 12 viikkoa. Painoa 10.4kg ja säkäkorkeus joku sentti.

Mila kävi tänään 12-viikkoisen ison tytön rokotuksilla eikä se edes huomannu koko piikkiä kun hän keskittyi ruokailemaan. Kävin töiden jälkeen ostamassa Agrimarketilla ahmateille tarkoitetun ruokakupin ja illan viimeinen ruokailu tapahtui sitten jo vähän rauhallisemmissa merkeissä. Tähän väliin mahtuu vielä yhdet tokotreenit ja iltalenkki koirien kanssa keskenään. Tällä kertaa Neelakin kuunteli jo paljon paremmin kun pysähtelin ja kääntyilin paljon. Loppuen lopuksi jäi ihan hyvä mieli. Ja se viimeinen tikki oli se, kun koirien tassuja kuivatessa Neela työnsi päänsä kainaloon ja tuhahti. 

 

Eilen 9.11. montulla muutamat perusasennot Milan kanssa

On ne kaikesta huolimatta vaan niin miun tyttöjä! <3

Onko muilla joskus ollut tällaisia epätoivon hetkiä koirien kanssa? 

 

- Ella

Ps. Laumaeläjät-blogi heitti meitä kuvahaasteella jonka yritän tässä piakkoin suorittaa, kiitos! :)

Termiitti ja sen isosisko

Empä vielä ihan vähän aikaa sitten olisi uskonut, että miullakin tulee aika hoitaa ja pitää huolta kahdesta koirasta. Nyt se tapahtui ja vieläkin ihmetyttää ja opetuttaa - varmasti vielä monta vuotta. Mutta en ole kyllä katunut kertaakaan. Pissikakkarallia saa harrastaa vielä ihan ahkerastikkin välillä, mutta Mila kyllä on hyvin hoksannut että vain pihalle tehdyistä tarpeista saa palkkion. Termiitti on pari kertaa nyt keksinyt, että voi juosta hirveää kyytiä hallin taakse ja kadota näkymättömiin tutkimaan paikkoja sillä välin kun mamma odottelee jopa melkein hätääntyneenä karkulaista takaisin näköpiiriin. Onneksi näitä on tapahtunut vain pari kertaa ja ei sen jälkeen enempää, kun seuraava pihalla käynti on tapahtunut hihnassa. Ähäkutti, kannattiko tehdä salamannopea katoamistemppu? :D Yleensä Mila pysyttelee lähettyvillä pihassa ja jopa itse hakee sitä kontaktia ja pitää silmällä laumaansa. Hihnassa kävelykin on sujuvaa ja nättiä siihen asti jos joku kiva tulee vastaan. Kaikki kun pitäisi olla tervehtimässä hirrrrwwweellä vauhilla, pusuilla ja hampailla. Huoh! Aamuiset pissatuslenkitkin ovat siinä suhteessa mielenkiintoisia, että hinku eteenpäin kulkemiseen on kova mutta matka taittuu siksakilla koska neitojen mielestä maasta löytyneet hajut ovat niin kivoja, että mamma saa vetää kahta nenänsä maahan juurruttanutta saksalaista perässään.

Aikaisemmin niin röyhkeä ja malttamaton ruokakupilla odottelu on vaihtunut nätisti istumiseksi ja katsekontaktin hakemiseksi samalla kun Neela tapittaa selän takana ja odottelee vuoroaan. Yksi asia, minkä korvansa välillä (useasti) kadottava vanhempi neiti malttaa odottaa. Onneksi se on nyt kaverin siivittämänä ruvennut myös ruokailemaan paremmin! Mila kyllä on edelleen röyhkeä ruuan suhteen ja välillä saa aika topakasti komentaa jonka jälkeen huomio (yritetään...) kääntää ruuasta johonkin muuhun. Pikkutermiittihän päätti tuossa yksi päivä isomman termiitin kanssa murtautua Ylämyllyllä vessaan niin, että Neela hyppäsi oven kahvaan ja Mila tunki nenänsä oven väliin. Ainakin kolmannespussi oli hävinnyt adult-ruokaa ja kotona vastassa oli kunnon PALLOMASI-penneli! Ihmekkään kun niin itketti, kun nappulat rupesivat turpoamaan mahassa. Luojalle kiitos ongelmia ei tullut, mutta valvottiin että juo riittävästi ja loppuen lopuksi seuraavana aamuna oli taas ihan normaali-mahainen kun oli ensin varmaan monta kiloa tehnyt kakkaa. Tästä eteenpäin koirien ollessa keskenään, on vessan ovi lukittava ulkoapäin avaimella ettei vastaavaa pääse tapahtumaan.

Ensimmäisiä kuvia uuden puhelimen kameralla. Mitäs sanotte? :)

Aloitin tuossa yksi päivä uuden asian opettelun, nimittäin "odota"-käskyn. Mila aika hienosti jo odottaa Neelan kanssa ulko-ovella ulospääsyä ainakin Kiteellä, mutta Ylämyllyllä kotiin tullessa on sellainen hullunmylly, että siellä sitä ei kannata edes yrittää. Ruokakuppiahan penneli odottaa hienosti ja sitten varsinainen "odota"-käsky aloitettiin ihan vain käsimerkillä, yhdellä askeleella taaksepäin pariksi sekunniksi, palaaminen omalle paikalle ja palkka. On se vaan pätevä!

Kokoa joku sentti ja painoa n. 10-11kg

Kokeiltiin ekaa kertaa ikinä seisottamista. Tuloksena ~ 50 kuvaa joista yksi oli julkaisukelpoinen. Mila ei millään meinannut malttaa pitää aseteltuja jalkoja paikallaan vaan nami meinasi viedä voiton. Kun jalat pysyi kaikki hyvin maassa edes sekunnin, tuli palkka. Yllättävän hyvin se silti seisoo, verrattuna esimerkiksi vaikka tuon vanhemman seisotukseen saman ikäisenä. :)

Mitäs teidän alkutalveen kuuluu? :)

- Ella

Ps. Ostettiin meille nyt ihana ja uudehko koirankuljetusauto (= farmari VW Golf -06, 1.9TDI) josta laittelen kuvia vähän myöhemmin. Se on aivan ihana! <3